Kannoilla kulkijan talviretkipäiväkirja

Tänään Oulangalla ajattelin purjehtimista. Muistin yhtäkkiä terävästi sen epämääräisen kivuliaan nihkeyden ja ennenaikaisen nostalgian tunteen, joka minut menneinä vuosina aina täytti, kun siirryttiin ulkomereltä sisäsaaristoon.

Sama tunne iski tänään, kun viiden päivän talviretkemme loppui. Kun polku päättyi, ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin taas itseni hihnan perässä suorin jaloin jarruttelevaksi koiraksi.

*Lisää tähän haluamasi voimasana*

En halua olla täällä (sivistyksen parissa). Haluan olla jossain muualla (metsässä). En oikein tiedä mitä sanoisin, joten jaan nyt tämän pienen terapiamielessä kirjoitetun retkipäiväkirjan Partioaitan 365-Klubin järjestämältä Karhunkierroksen talviretkeltä, jonne osallistuin kuluneella viikolla.

1. päivä – lumikenkien kannoilla

Onnellinen-tati-talviretki-blogiLumikenkien ääni pakkashangella on niin kova, että ei voi jutella. Ei silti. En tunne ketään, joten voin hyvin olla hiljaakin. Marssimisen ääni on hypnoottinen. Rytmikäs narske pyyhkii kaikki ajatukset mielestäni.

Pidämme heti alkumatkasta lounastauon. Eka kerta ikinä, kun lämmitän itse retkikeittimellä ruokaa lumihangessa. Kaasu on vielä taksimatkan jäljiltä lämmintä ja lumi sulaa kattilassa nopeasti.

Ensimmäiset kerrat ovat elämyksiä, jotka menevät suoraan syvälle tunnemuistiin. Hetken aikaa on niin helvetin hereillä ja elossa ettei ikinä.

2. päivä – Jarin kannoilla

Ensimmäinen teltta-aamun herätys Taivalkönkään rannasta on rapea. Pakkanen on käynyt yöllä n. -15 asteessa ja hengitys on jäätynyt makuupussin reunaan. Olen nukkunut mahdollisimman syvällä makuupussissa päälläni niin paljon villaa kuin rinkasta löytyy (ja sitä löytyy). Kun myöhemmin katselen Facebookiin postaamaani valokuvaa, näyttää siltä kuin olisin raivotaudin vallassa kuolannut vuolaasti lainamakuupussin reunaan.

Onnellinen-tati-karhunkierros-blogiToinen vaelluspäivä on kaikkein pisin. Kävelemme 16 kilometriä. Aurinko paistaa ja kaikki on ihmeellistä: riippusillat, metsä, lumi ja marssiminen. Luovumme lumikengistä, ja vaikka aamuinen taistelu jäisen teltan ja tuhannen täynnä olevan rinkan kanssa myöhästyttää lähtöämme, kävelen pian etujoukon kiinni.

Jokin luonnonlaki määrittää kymmenhenkisen letkamme järjestyksen. Oppaat kävelevät jonon päässä ja hännässä. Väliin syntyy nopeasti järjestys, joka pysyy lähes koko vaelluksen ajan täysin samana. Päädyn kävelemään jonon kolmantena, Jarin kannoilla.

Minun kannoillani tulee Terhi. Kun retki on ohi, olen  tilannut itselleni uudet lasit tältä elämää täynnä olevalta mikkeliläiseltä optikolta.

talviretki-onnellinen-tati-blogJari ja Terhi ovat aviopari, mutta Terhin askellus sopii minun askelteni rytmiin. Terhi haluaa myös katsella limenvärisiä toppahousujani. Minä tuijotan Jarin rinkassa roikkuvaa oranssia lapiota. Kävelemme tässä järjestyksessä suurimman osan ajasta.

Pidämme päivällä pitkän ruoka- ja lepotauon Oulangan luontokeskuksessa. En tiedä, mitä minulle käy jonossa kelkkauraa tallatessa. Jokin suunnaton luuta lakaisee mieleni tyhjäksi, koska onnistun hämmästymään, kun näen ensimmäistä kertaa vuorokauteen tien. Hei. Se on kuitenkin vain tie. Tie.

Toisen päivän kilometrit loppuvat Ansakämpälle. Meidät vastaanottaa haukullaan Mooses – vanhasta Suomi-elokuvasta karannut pystykorva ja sen isäntä. Perinteinen metsämies ja perinteinen koira autiokämpällä. Jep. Ihan elokuvaa. Jätän vuorosanat ja loppuratkaisun mietittäväksenne.

Tupaan syntyy jokaiselle nopeasti omat paikat. Teemu etsii nukkumapaikan aina tuvan oikeasta kulmasta. Itse nukun teltassa, mutta lämmitän ruuat ja sulattelen vettä tuvassa. Kokkauspaikkani on oikeanpuolisen pöydän päässä. Vieressä kokkaa Niko ja Teemun makuukeittiön vieressä kohisee Jonnan ja Riikan retkikeitin. Minun puolellani pöytää majailee saksalaispariskunta, joiden hiihtovaellus osuu samalle reitille kanssamme.

Älkää kysykö ketkä istuvat ja nukkuvat miten tuvan toisessa päässä. En koskaan käy siellä, noin kahden metrin päässä. Mutta rupatellessamme selviää, että sielläkin järjestys vakiintuu nopeasti. Anne, Katri, Emilia sekä Terhi ja Jari pysyvät vakipaikoillaan sekä jonossa että tuvissa.

Vapise entropia, kun talviretkeläiset muodostavat erämaahan pysyvyyttä ja järjestystä!

3. päivä – Teemun kannoilla

Jari ja Terhi tekevät irtioton ja lähtevät jo aamusta kohti Jussinkämppää, joka on seuraava etappimme. Me muut tokenemme edellisestä päivästä ja sulatamme tuvalla kattilatolkulla lumesta vettä.

Retkellä kaikki yksinkertaisetkin toimet ovat hitaita: hampaiden pesu, vessassa käynti ja veden hankinta. Saamme aamupäivän leppoisasti menemään siirtyen jouhevasti aamiaisastioiden lumihankipesusta lounaan lämmitykseen. Juttelemme, ja kaikki on sopivan rentoa ja aivotonta.

opas-talviretki-onnellinen-tatiSää on lämmennyt ja päivämatka on lyhyt, vain 8 kilometriä. Olen nukkunut teltassa 12 tuntia ja ilmeisen täynnä virtaa.

Kuljen vaihteeksi Teemun kannoilla. Ensimmäisen tauon pysyn letkassa ja seuraavan tauon jätän luvan kanssa väliin jatkaen yksin edellä matkaa.

Tuntuu, kuin joku antanut koiralle käskyn ”vapaa”. Metsä on sama, kelkkaura on sama, mutta en oikein osaa kävellä, koska kukaan ei kävele edessäni. Kun rytmi löytyy, en osaa pysähtyä. Loputtomasti metsää ja aurinkoa lumella. Naavaa, lopulta kaunis luminen suo ja yhtäkkiä olen perillä.

Jussin kämpällä odottavat Terhi ja Jari ja Hymyilevät Saksalaiset. En osaa vieläkään pysähtyä. Luon nuotiopaikalta lumet ja hakkaan viisi sylillistä halkoja.

Iltapäivällä ajan vievät tuvan syömis- ja rupattelurutiinit ja hetki iltanuotiolla. Yöllä nukun kodassa taas kellon ympäri.

4. päivä – sivistyksen kynnyksellä

Neljäntenä retkipäivänä on sellainen olo, että voisin kävellä kuinka paljon vain ja kuinka pitkälle vain. Olen maksanut opastetusta retkestä, mutta nyt tekisi mieli karata yksinään toiseen suuntaan. Ei kiinnosta lähteä kohti kotia.

vaellus-onnellinen-tatiLähdemme liikkeelle rauhallisessa lumisateessa leppoisaan tahtiin. Reitti on kääntynyt kohti Juuman kylää ja määränpäätä.

Olen kai ajatellut matkalla jotain. En muista mitä. Muistan meidän syöneen lounaan ulkosalla. Lounaspaikan lapioiminen on hauskaa. Jotain huvittavaa ja hellyyttävää tässä kaikessa on: värikkäisiin ulkoiluvaatteisiin puettu partio keskellä metsää lusikoimassa suoraan tinapusseista ruokaa. Kaasukeittimet hyytyvät hangessa. Minulla on silti kerrankin tarpeeksi juotavaa.

Pysähdymme Myllykoskella ja saan pienen shokin: ihmisiä! Ihan vieraita lapsiperheitä ihan tavallista lomapäivää viettämässä. Olen ilmeisesti tullut kapselissa ulkoavaruuden, enkä kävellen metsän läpi. Kun seuranani on ollut vain sama pieni joukkio, muiden ihmisten läsnäolo tuntuu jotenkin… *lisää tähän joku sopiva adjektiivi*. Myllykoskella tuoksuu sivistys.

Jyrävänkoski-onnellinen-tati-blogiOnneksi viimeinen yö vietetään Jyrävänkoskella Siilastuvalla. Tupa on pieni ja siellä on kuuma. Entropia ottaa valtaa. Tuvassa nukkuneet siirtyvät telttoihin. Tuvassa on vain yksi pöytä, joten ruokaa laitetaan vuoroissa suloisessa sekamelskassa. On ihan oma tarinansa, miten saamme pidettyä tallessa kaikki samanlaiset mustat hanskamme ja talvikaasusäiliömme.

Jyrävänkoski on jäätynyt. Maisema on ihmeellinen. Löydämme uimapaikan ja pulahdamme Annen kanssa vuorotellen pikaisesti suvantoon toisen vahtiessa. Keli vaihtuu suojasääksi.

Teltat muodostavat pienen kylän ja illalla sinnittelen tuvassa kahdeksaan otsalamppujen valossa ennen kuin menen nukkumaan. Olen yrittänyt virittää telttani parhaalle maisemapaikalle. Nukun maisemien ohi puoli seitsemään.

5. Päivä – Se oli sitten siinä

Olemme tunnissa perillä Oulanka Base Campissa. Pihalla otamme vielä viimeisen kuvan rinkkojen kanssa. Annan puhelimelle sähköä. Instakuvassa näytämme kaikki onnellisilta.

Sitten pääsemme saunaan ja syömään. Saunan jälkeen olemme lähes tunnistamattomia siviilivaatteissamme. Pipojen ja gorejen alta on löytynyt ihmishahmoja. Meillä kaikilla on hiukset! Ilman rinkkoja seisomme suorassa.

Olen tolkuttoman huono hyvästelemään. Varsinkin, jos matka ja tien päällä sattuneet kohtaamiset ovat päässeet ihon alle, tavallista arkinahkaani syvempiin kerroksiin.

Mutta sinne se polku vei. Ihon alle.

Mutta vielä iso kiitos kanssakulkijoille! Iso halaus Emilialle, Jonnalle, Riikalle, Terhille, Jarille, Katrille, Annelle ja tietty Teemulle ja Nikolle.

On ollut etuoikeus kulkea kannoillanne.


5 thoughts on “Kannoilla kulkijan talviretkipäiväkirja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s